Pari päivää New Yorkissa

Jos lomani alkuaika oli rentouttavaa kotoilua ja oleilua idyllisessä New Havenin pikkukaupungissa, loman loppuosa oli kovatahtista turismia. Yövyin tuttavan luona Brooklynissä, mikä oli mahtavaa, sillä pääsin osalliseksi brooklyniläisen kimppakämpän elämästä. Tuttuni on freelancer, joten hänellä on vielä kovempi kiire kuin muilla työtä tekevillä. Niinpä teimme heti saavuttuani suunnitelman, miten seuraavat päivät tulisivat kulumaan ja miten voisin saada mahdollisimman paljon irti viiden päivän vierailustani. Ja tsak, minulla oli käsissäni exel-taulukko, johon oli merkitty lähtöajat ja päivän reitit ja mukaan liitetty etukäteen buukattuja lippuja museoihin ja muualle.

Ensimmäisenä aamuna C. näytti minulle, miten kämpän avaimet toimivat ja sitten vielä aamupalapaikan. Sen jälkeen hyvästelin hänet kadulla ja palasin kämpille tekemään aamutoimet. Helpommin sanottu kuin tehty. Seisoin kadulla pyjamassa, ilman lompakkoa ja puhelinta, eikä mikään avain tuntunut sopivan ulko-oveen. Hienoinen paniikki alkoi hiipiä, kun mietin, että C. lähti juuri ja tulee vasta illalla kotiin eikä kumpikaan kämppiksistä ole kotona. Ehtisinkö vielä juosta hänet kiinni? Ja silloin ovi naksahti auki.

Seuraava koettelemus odotti kahvilassa. Kävelin tiskille ja kysyin heti, miten täällä toimitaan. Tarjoillaanko pöytiin, milloin maksetaan ja niin edespäin. Tyttöä vähän huvitti, joten kerroin hänelle avoimesti olevani turisti, jonka kaveri on lähettänyt suunnitelman kanssa kaupungille. Ja tämä kahvila sattuu nyt olemaan mun kohde numero 1. Kahvilavierailuni ei mennyt kuitenkaan ihan putkeen. Istuin yksin neljänhengen pöytään ja vasta myöhemmin tajusin, että yksin olevien olisi syytä ottaa paikkansa muiden yksin olevien kanssa pitkästä pöydästä. En myöskään tajunnut, että tilatut ruuat pitää hakea tiskiltä vielä erikseen, mutta ehkä tarjoilija myös unohti kahvini, sillä jouduin kysymään sitä uudestaan.

Seuraavaksi kävelin metroon. Astelin raput alas laiturille ja tajusin, että en näe misään kylttiä siitä, mihin suuntaan tämän laiturin juna on menossa. Toiselle puolelle pääseminen vaatisi nousemisen takaisin kadulle. Paljastin itseni jälleen turistiksi ja kysyin muilta odottajilta. Olin tuurilla oikealla puolella. Tästä tulee vielä raskas päivä, ajattelin, kun istuin metron penkille.

Jäin pois junasta ja lähdin katutasoon selvittämään reittiä Brooklin Bridgelle. Ei ollut taaskaan ihan suora yhteys, mutta pääsin perille. Pidin sillasta ja sen maisemista kovin, en niinkään turistilaumoista ja kiireisistä pyöräilijöistä kaiken muun seassa. Laskeuduin sillalta ja jatkoin matkaa Chinatowniin. Oli hullua löytää itsensä kaduilta, joilla oli ainoa vaalea länsimainen. Kaikki kyltit olivat kiinaksi ja monet ruokakojut täynnä niin eksoottista sapuskaa, etten uskonut sellaisia Kiinan ulkopuolelta edes löytyvän. Alueella asuu ainakin 150 000 kiinalaista ja se valtaa jatkuvasti alaa lähikortteleista. Chinatownin vieressä sijaitseva Little Italy huvitti minua ehkä vielä enemmän: kuulin, kuinka italialaisen jäätelökojun myyjät puhuivat keskenään arabiaa.

C:n aikataulun mukaan minulla oli lippu Tenement-museon kierrokselle klo 15. Kävin tarkistamassa paikan ja sitten mietin, miten kuluttaisin odotustunnin. Lähdin kävelemään suuntaan, jossa arvelin Sohon sijaitsevan. Liikennevaloissa minut pysäytti tyttö, joka kysyi, onko Broadway tässä suunnassa. Tuumasin, että voi hyvin ollakin, mutta en oikeastaan tiedä. Lähdimme kävelemään valoista yhtä matkaa ja juttelimme seuraavat korttelinvälit. Kerroin olevani suunnitelmaa noudattava turisti ja hän olevansa matkalla tapaamaan ystäviään ja että hänkin on joskus kouluaikoina käynyt kyseisessä museossa. Löysimme lopulta Broadwayn ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot. Tajusin, että vaikka olen viettämässä päivää yksin, en oikeastaan ole yksin, vaan kaikki nämä muut kulkijat ovat mahdollisia seuralaisia.

Tenement-museo oli mielenkiintoinen, vaikka oppaan tyyli hieman ärsytti. Minä halusin kuulla kylmiä faktoja siirtolaisperheiden elämästä kyseisissä asunnoissa sata vuotta sitten enkä pysähtyä miettimään, että miltä siitä perheenäidistä nyt mahtoi tuntua, kun niiden olohuoneessa toimi ompelimo. How do you feel about it -lausahdus tuntui muuten olevan amerikkalaisten lempifraasi, sillä kuulin sitä viikon aikana useamman kerran. Ei tähän nyt mitään tunteita aleta sotkemaan, toteaa suomalainen.

Kotimatkalla astuin tietysti väärään metroon. Mietin, että joku juttu tässä oli, miksi minun piti ottaa C eikä A:ta, vaikka ne ajavat samaa reittiä. Muistinkin sen heti, kun istuin siellä A-junassa: Se ei pysädy kaikilla asemilla, kuten esimerkiksi siellä, missä minun pitäisi jäädä pois.

Ensimmäisen päivän vaikutelmat olivat sen verran raskaat, että niitä piti sulatella illalla skumpan ja New Yorkin meksikolaisen take awayn kanssa. En nyt sanoisi saaneeni kulttuurisokkia, mutta tuntui hurjalta tajuta, ettei osaa ympäristön sanattomia koodeja ja olemisen normeja, kuten sitä, miten kahvilassa toimitaan tai mistä metrojen suunnan voi tarkistaa (Tämän tajusin kyllä heti seuraavana päivänä). New York on maahanmuuttajien kaupunki ja voin hyvin kuvitella, miltä heistä tuntui (How do you feel about it?) astua uuteen ja tuntemattomaan saapuessaan Ellis Islandille. Sinne minäkin suuntasin seuraavana päivänä, mutta se on jo toinen tarina eli seuraavan päivän suunnitelma.