Wednesday 6 November 2013

Lyypekin elokuvafestarit

Lübeckissä järjestetään joka vuosi Nordische Filmtage eli Skandinaviaan keskittyvät elokuvafestarit. Yritin päästä paikalle jo viime vuonna, mutta vasta tänä vuonna onnistuin. Varasin itselleni jo ajoissa seuralaiseksi lempinorjalaiseni, ja kun saimme itsemme vielä akkreditoituakin, ei esteitä asettanut enää edes Deutsche Bahn.

Festarit ylittivät lopulta kaikki odotukseni. Lübeck on sopivan pieni kaupunki, joka tarjoaa idyllisen ja kompaktin ympäristön pienehkölle tapahtumalle. Kaikki, mitä tarvitsee, on lähellä eikä tungosta juuri ollut. Tapahtuman pääpaikkana on seitsemänsalinen elokuvakeskus ja lisäksi näytöksiä on kahdessa muussa tilassa.  Minä olin porukkamme ainoa ensikertalainen, mikä näkyi siinä, että muiden ottaessa iisisti minä yritin juosta niin monta elokuvaa kuin mahdollista. Kahden ja puolen päivän saldokseni muodostui lopulta 11 elokuvaa, joista yksi oli niin huono, että jätimme sen kesken. Yllätyksemme olikin suuri, kun kuulimme, että toinen jury-palkinto meni juuri sille norjalaiselle elokuvalle, jonka koimme täydelliseksi ajanhukaksi. Ehkä me emme ymmärtäneet taidetta tai sitten tuomaristossa oli jotain vikaa. Haluaisin uskoa jälkimmäistä.


Tällä hetkellä näyttää siltä, että parhaat elokuvat ja tv-sarjat tulevat Tanskasta. Saksassakin näkyvä Broen - Silta on hyvin tehty kansainvälistä suosiota nauttiva sarja. Voi vain miettiä, milloin YLE tuottaisi sarjan, joka näkyisi Saksassa paralleellisti Suomen lähetysaikojen kanssa. Lisäksi tuntuu siltä, että pienestä maasta tulee joka vuosi ainakin yksi menestyselokuva. Susanne Bier sai elokuvastaan Kosto parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin vuonna 2010, ja viime keväänä ainakin Saksassa paljon keskustelua herätti Mads Milkkelsenin tähdittämä Jagten - Jahti. Elokuva oli laadukas, mutta tarina sen verran raskas, ettei sitä tarvitse uudelleen nähdä.



Tämänvuotisten elokuvafestarien yleisöpalkinto olisikin mielestäni ehdottomasti kuulunut Soren Kragh-Jacobsenin ohjaamalle ja Per Olov Enquistin näytemätekstiin perustuvalle elokuvalle I lossens time - The hour of the Lynx. Ohjaaja oli itse paikalla vastaanottamassa aplodimyrskyä ja vastaamassa kysymyksiin. Koska Tanska on pieni maa, selvisi, että hän on ollut mukana myös porukassa tosen tanskalaisen mnestys sarjan, Borgen - Vallan linnake, takana.
                                         Virkistävää katsottavaa tarjosi myös dokumentti Expedition to the end of the world.

Kuulen jatkuvasti kiistelyä siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei, mutta ainakin näillä filmifestareilla oli paikalla laadukas sinivalkoedustus. Itseni lisäksi siis. Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella -pätkä edusti juuri sitä, mitä saksalaiset Suomelta  odottavat. Hieman hulluja suomalaisia ja tragikoomisia tilanteita Lapin maisemissa. Kyllähän sitä kelpasi täyden salin kanssa katsoa ja aion hankkia rainan myös laitoksemme kirjastoon. Näytöksen kruunasi tietysti vielä se, että paikalla olivat ohjaajan lisäksi Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Edes kömpelö ja täysin valmistautumaton juontaja ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Korpela ehti sanoa mikkiin "Yeeees" ja aplodit raikuivat ja estrogeeniä tihkui. Näin Kososen ja Korpelan viikonlopun aikana muutamankin kerran, koska he sattuivat haastatteluiden väliajoilla samoihin katsomoihin kanssani.

Korpela, Kosonen, Ijäs.
Ehkä vieläkin kuumottavampi tilanne sattui kuitenkin toisen suomalaisen tähden, nimittäin Peter Franzénin kanssa. Hän oli paikalla edustamassa sekä omaa elokuvaansa Tumman veden päällä että tähdittämäänsä elokuvaa Kerron sinulle kaiken. Ehdin käydä katsomassa jälkimmäisen, joka oli suomalaiseksi elokuvaksi oikein hieno, pieni draamaelokuva. Saksalaiset tosin ehkä pettyivät, sillä tarinassa ei sinänsä ollut mukana mitään kliseisen perisuomalaista. Franzén ja ohjaaja Simo Halinen pyörähtivät lavalla näytöksen jälkeen. Molemmat olivat sen verran suvereeneja jutunkertojia, ettei juontajan tarvinnut juuri töitä tehdä. Päinvastoin. Hän sai lopulta melkein repiä mikin Halisen käsistä, koska aika loppui.

Jutustelun jälkeen poistuin muiden kanssa salista mutta pongasin kyseiset herrat salin ulkopuolelta. Reippaana tyttönä marssin Halisen luo ja kiitin mielenkiintoisesta elokuvasta. Molemmat kääntyvät katsomaan minua ja siinä Franzénin tuijottaessa taputan häntä kevyesti olkapäähän ja soperran, jotain sen suuntaista kuin "Kiitos, olit säkin ihan hyvä.." Tilanteesta yhä hämmentyneempänä alan selittää, että olin ehkä ainoa koko salissa, jonka ei tarvinnut lukea niitä, niitä... ja samalla markkeeraan tekstitysviivaa kädelläni ilmaan, mutta sana ei millään tule mieleeni. Halinen on onneksi sananvalmis ja alkaa selittää elokuvan tekstitysprosessista. Olen tässä vaiheessa jo sen verran punainen, että päätän paeta paikalta. Käytävällä vastaan tulee suomalainen tuttu, jolle pääsen kuitenkin vielä huikkaamaan: "Peter Franzén - viisi metriä mun takana".


Yritin väliajoilla ehtiä kuvaamaan idyllistä Lübeckiä. Melkein onnistuinkin.

Kyllähän kolmipäiväinen elokuvateatterissa istuminen puudutti lopulta niin päätä kuin takapuoltakin, mutta olisin hyvin voinut jäädä vielä yhdeksi päiväksi. Listalleni jäi nimittäin vielä elokuvia, jotka olisin mielelläni nähnyt. Esimerkiksi yleisöpalkinnon lopulta voittanut virolaisen Ilmar Raagin Kertu ja Pirjo Honkasalon ohjaus Pirkko Saision romaanista Betoniyö jäivät ajanpuutteen ja päällekäisyyksien takia myöhempään ajankohtaan. 

Paluu arkeen eli kotimatka kesti yli kuusi tuntia, koska Deutsche Bahn oli buukannut kaikki junat ylitäyteen ja kaikkialla vallitsi kaaos. Matka-aika tuli kuitenkin tarpeeseen, koska ehdimme vielä analysoida läpi viikonlopun kokemukset, laskeutua takaisin maanpinnalle - ja sopia, että ensi vuonna uudestaan!

Kotia kohti.
Be First to Post Comment !
Post a Comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?